Jasper Sebastian Stürup

Interview. Claus Handberg Christensen. January 2002

Jääkarhun nahka jakautuu kuin solu kahteen osaan. Vuoteet leijuvat ilmassa. Täydelliset naiset ovat kasvottomia, ja jalokivet vuotavat verta. Jasper Sebastian Stürupin taide on tulvillaan tämäntapaisia motiiveja.
Tarkastellaanpa vaikka verta vuotavia jalokiviä, jotka toistuvat useissa hänen taideteoksissaan. Ne voidaan nähdä sen vertauskuvana, että kalleimmatkin ja mitä täydellisimmät aineet häviävät ajan mittaan, ja rappeutuminen alkaa kuin sekuntikelloa
painaen siitä hetkestä, kun jotakin tähän maailmaan syntyy tai ilmestyy. Voihan olla, etteivät jalokivet vuodakaan verta, ne ehkä itkevät. Tapaan Jasperin hänen kulttuuritehtaalla olevassa ateljeessaan kysyäkseni häneltä, mikä jalokiviä vaivaa? "Kerran joku sanoi, että liian paljon jotain voi olla hyväksi," hän vastaa hymy huulessa. "Tai voisi myös sanoa, että jos ihmisellä ei ole varaa ostaa jalokiviä, niin voi niitä ainakin piirtää."

Miten kuvailisit suhdettasi piirtämiseen?

Piirtäminen on nähdäkseni kaikkein intiimeintä, mitä yleensä voi tehdä. Piirtäminen on luonnollista kaikille ihmisille, tai oikeammin
sanottuna se oli luonnollista, sillä olemme kaikki piirtäneet lapsuudessamme; mutta useimmat lopettavat sen täysin. Sitten on muutamia, jotka jatkavat sitä, ja minä olen yksi niitä. En usko koskaan olleeni kauempaa piirtämättä kuin korkeintaan kolme _ neljä kuukautta. Piirtämisessä minua viehättää se, että tulos siirtyy suoraan kädestä paperille. Esimerkiksi työskennellessäni kuvanveiston parissa työhön liitty monenlaisia kiertoteitä, joita on pakko käydä. Sellaisessa prosessissa on monta vaihetta, on muun muassa odoteltava, että veistos kovettuu, ennen kuin voi jatkaa työtään. Piirtäminen on mutkattomampaa.

Onko sinusta tärkeää, että oivalluksen ja ilmaisun väli on lyhyt?

On, erittäin tärkeää. Ei siksi, ettenkö tuumisi ilmaisua, vaan on tärkeää, että oivallus ja ilmaisu syntyvät yhtä aikaa. En ehdi korjata ilmaisua prosessin ollessa välitön. Sitä ei voi koskaan muuttaa jäljestäpäin. Jos se ei kelpaa, se on heitettävä menemään. Jotenkin ihminen vain saa välitöntä energiaa lahjaksi. Tietenkin takaraivossa piilee kaikenlaista tekniikkaa, jota käytän hyväkseni, niin että tiedän, mitä teen. Ei se siis mikään tiedoton prosessi ole, mutta haluaisin käsittää sen niin, että on olemassa kohta, jonka toimintaa en osaa hahmottaa. Jotkin asiat pitää vain tuntea oikeiksi.

Useimmissa kuvissasi aiheet on revitty ulos omista yhteyksistään. Sinä pelkistät niitä muodoltaan, mutta samalla niissä tapahtuu jotakin persoonallista. Mistä se johtuu?

Luulen sen tapahtuvan niin, että kuvan täydellistäminen jatkuu alitajunnassamme. Jos esimerkiksi otamme vuoteen, joka on toistuva motiivi, niin silloinhan kaikki tietää, mitä sen ympärillä on. Kuvaan sisustetaan omat kalusteet... siis, tuossa on yöpöytä, tuossa riippuu peili ja niin edelleen. Kuvassa olevat esineet tai hahmot piirtävät ne, mitä siinä ei näy. Olen piirtänyt kuvan, jossa näkyy kolmet kädet ja kahdet hiukset, ja vaikka kasvoja, yläruumista tai käsien välissä olevia yksityiskohtia ei näykään, niin ne voi aavistaa. Kasvoja ei minun tarvitse piirtää, sillä jokainen tietää hyvin, miltä ne näyttävät. Näin siis supistan asiat oleelliseen ja kuitenkin saan mukaan ympärillä olevan näkymättömän.

Jos sinun pitäisi sijoittaa itsesi johonkin ismiin, mikä se mahtaisi olla?

Sitä en tosiaankaan tiedä. En ajattele työtäni sillä tavoin. Minusta on hemmetin samantekevää, olkoon mitä tahansa. En kaipaa sille nimeä. Koko ajan on jokin liike meneillään, ja liikkeiden välisiä eroja on hirveän vaikea nähdä, kun itse seisoo asioiden keskellä. Oikeastaan kai sitä voi täysin olla ajattelematta tyylisuuntaa ja antaa muiden hoitaa se asia.

Onko sinusta tärkeää, että taiteilija ja teoreetikko ovat kaukana toisistaan?

Se riippuu vähän siitä, mistä puhutaan. On taideteoksia, jotka tarvitsevat paljon tulkintaa, ja silloin tulkinnasta tulee osa taideteosta. Minusta taiteen teorioiminen ei ole ongelma, mutta teorioimisestakin voi tulla tukahduttavaa. Henkilökohtaisesti koen sen niin, että minusta on paras, että jotkut muut puhuvat töistäni, jos niistä on pakko puhua. Tämä vie meidät takaisin siihen, mistä mainitsin aikaisemmin, eli että taideteokseen on myös jäätävä jotakin sellaista, josta en minä eikä vastaanottajakaan osaa sanoa, mitä se on. Jos selostaisin kaikki juurta jaksain, niin taideteoksesta tulee pelkkää kuvitusta, ja sitten se ei enää kiinnosta minua. Taideteoksen on myös toimittava kanssani. Juuri siksi onkin tärkeää, että taiteella on oma tilansa. Tällä tarkoitan sitä, että maailmassa, jossa kaikki pensselöidään näkyviin, pannaan saataville ja tehdään helposti sulavaksi, on peijakkaan tärkeää, että on mahdollisuus eksyä tieltä ja että on alue, joka ei ole itsestään selvä, vaan joka jatkuvasti asettaa kyseenalaiseksi sen, miten me näemme ja käsitämme asiat. Jos taide häviää, jäljelle ei jää juuri mitään.